Suomen vehreistä metsistä hakee lohtua
       katse monen vanhan vaeltajan.
              Vaikka ei jalka jaksa polkujas astua,
       suo lohtua aamun kaste ja hämy illan.
 
               Haaveissaan yhä laaksojes aamuista herää,
       tuo metsänkävijä niin viisas vanha.
               Vielä unelmissaan marjoja mättäiltä kerää,
       yhä soittaa puiden latvoissa tuuli lauha.
 
               Aurinko kun jälleen kevättä lupaa,
       niin jotain rinnassaan taas liikahtaa.
               Taas kaipuun metsiin hän tapaa,
       sitä aina mukanaan syömessään kantaa.
              
 
               Talvellakin, jos vaeltaja silmänsä sulkee,
       on mies jälleen vihreällä tiellä.
               Nauttien metsän tuoksussa hän kulkee,
       onni asuu sydämessään jälleen siellä.