Myrskyt purttamme uljasta heittää,
          sitä aallot kuohuen lyö.
               Meri vaahdoten ohjaamon peittää,
          tulee äkkiä illasta yö!  
               
               Jo näkyy aallonmurtajan aukko, 
          sinne väsyneet purtensa ohjaa.
               Se lienee ainut turvaisa loukko,
          jossa levätä voisi hiljaa.
 
                Kapakan valot syttyvät loistamaan,
          kaupunki lohtuaan näin välkkyen antaa.
                Kuka myrskyä tahtoisi muistaakkaan,
          mies murheensa, pois kapakkaan kantaa. 
 
                Uusi on aamulla edessä taisto,
          jos meri jälleen on tumma.
                Kai lohduttaa sentään iloinen muisto,
           ilta riemukas oli niin kumma.   
 
                Lauloi lauluaan kohtalokas nainen,
            ja romaanin viulu soitti.
                Nauroi nauruaan onnellinen toinen,
            kaikki murheet iloisuus voitti!