Niin kävi kaukana mies Suomen,

vaan ei luopunut saappaista kiertolaisen.

Tarkasti katsoi tyttäret kylien,

tuli taipaleilta, toi tunturista terveisen.

Lauloi ja joi, tanssi saappaissa samoissa,

-kiertolainen-.

Laski koskia, virtaa souti, lepäsi suvannossa,

-mierolainen-.

Viimein saapui suuren meren rantaan,

paikkansa tiesi löytyvän!

Ei heti siitä pienestä tuvasta kankaan,

vaan meren ulapalta kaukaa näkyvän.

Siks' astui nyt purteen kulkijan saapas,

tuns´riemua miehen rinta!

Hän nosti purjetta, ja silloin huomas;

kannatti jaksaa vuosien hinta.

Vene hiljaa lipuu kohti suurta aavaa.

Lyö sydän, ennen niin levoton, rauhassa.

Vaatteet liiat, kulkijan jos painaa,

voi nyt riisua tuulessa lauhassa.

-Saapaat kuluneet, nekin voi laskea lepoon-.

Saa luottaa vain Luojaan ja purjeiden vetoon.

Ja vasta kun vanhuus jo harmaannuttaa,

hän kääntää kohden kotirantaa.

Mies tiesi kun kiinnittyi keulaköysi.

Mitä elolta haki, sen matkoiltaan mereltä löysi.

Ja saapaskin mahtuu viell jalkaan kuin ennen,

- kun kuljettiin tietä kohden rantaa mennen-.

Nyt horjahtaa hieman käynti, se onko merkki periksi antaa?

Ei! Ainahan merimiestä maissa, huimaa jälki  meren ,

vaan jalka kantaa!

Saapaat suuntaa kuin itsestään kohden

sitä rannan tupaa.

Ei kaivata siinä enää neuvoja kulkijan,

ei tahtoa, eikä lupaa!

Turmion maasta, ylös nousen tuhkasta,

jos vain rahkeeni kestää, sanoi mies.

Katumuksen kuonasta, vanhasta tuskasta,

oli rakennettu  se painava kipujen ies.

Uutta nyt valan luonnetta lujaa.

Teen punahehkuisen malmin ja laulan:

Muotti uusi olkoon teräksen omaa,

karkaisu miehen kuin parhaimman raudan.

-Taipua saa, mutt' ei taittua koskaan.

Ei mies sodan, eikä rauhan.-

Näin sanoi meille isämme aikoinaan.

Ja neuvosta tuosta yritän pitää kiinni.

Mihin tahansa aijon mä kulkeakaan,

luo ajatus ylväs, -ryhtiä,- uusiin askeliini.

Niityn rannalla unessa näin,

tunsin tuoksun sen kukkien meden.

Sieltä katsoin merelle päin,

tuuli kirjoili pintaa sen veden.

Kuiski kaiska, loiski laine, kuohu

rannan rajaan.

Uneen minut tuudittele pieneen

kesä majaan.

Valo murtaa uuden päivän,

ja mielen pois unen tieltä.

Mutt' ajatuksiin jättää häivän,

sen kuvan unimaasta sieltä.

Kuiski kaisla, loiski laine, kuohu

rannan rajaan.

Uneen minut tuudittele pieneen

kesä majaan.  

Näin unessa rannalla niityn,

sen vierelle rakensin majaa.

Jo pihalla haaveissain viivyn,

Unelmille ei ole rajaa.

Tähdistä taivaalla noista,

osa joka tuikkii ain',

sydämein tahdilla  rauhatonta

rytmiä ne toistaa vain.

Tähdistä toiset kass' valoaan

aina muistaa hohtaa.

Nekö oppaita on, jotka suuntaan 

oikeaan muita johtaa?

-Jos tähtihin verrata voisi 

kaikkien ihmisten sydämiä.-

Osa suurempi meistä olisi

tähtiä välkkyviä.

Ja harvat, harvat kiintotähtiä  

tasaisia varmoja.

Sentään muutamat, jotka kirkkaina

elossa hehkui, tähdenlentoja.

-Meitä ennen eläneitä sieluja, jotka

tuhansin tuikkein hitaasti unhoon vaipuu.

Linnunrata ois' miljoonine tähtineen,

jotka yli taivaan kaaren taipuu.-

Temppelin käytävä ja ne ikkunan

pienet lasit;

Loi valoa sinistä kirkkolaivaan,

jonka tuonut oli, joku yksinäinen,

sielu takaa elämän meren,

ja yhtymäkohdan taivaan.

Me istuttiin, -hiljaa, hiljaa.

Ja katsottiin -laivaa, laivaa.

Ajatus karkasi kauas.

Jo mietittiin ...

Kuinka Luoja noin leikkas'

viljaa eloin.

Ja jo ennenkuin kypsyi,-korjas!

Sanoimme kaikki kun astuimme

huoneesta Herran;

Kai tulee aika itsellemme,

ymmärtää kerran.

Miksi kauniisti valoon kirkon, loisti

ne värit aivan.

Samalla lohduttain, murhemielen poisti,

muodot sen yksinäisen merimiehen

tekemän purjelaivan.

Kirjoittaja on entinen merimies/talonmies, joka asuu Raisiossa. On asunut aikaisemmin myös Ruotsissa 4 vuotta ja Tanskassa vuoden. Harrastaa mm. purjehdusta.      Lisäys tehty: 31.1.2009